OSM Käsivarressa, Päivä 5

Päivä 5. Saitsikoski-Markkina

Yhteenveto: Helle meinaa sulattaa pään Isokurkkiolla, joka osoittautuu kuitenkin oivaksi melontakohteeksi. Loppusuvanto totuttaa seurueen maalikylien tavoille.

Matka: 13.8 km+14.8 km = 28.6 km jokea.

Aamuyöllä sadepilvet väistyivät ja saimme syödä aamupalan kauniissa säässä. Päivästä tulikin kuuma ja hikinen. Aamutoimien jälkeen matka taittui ripeästi Isokurkkion autiotuvalle. Autiotuvan sijainti hämmästytti. Miksei tupa voisi kuivemmalla paikalla, vaikkapa kosken niskan tuntumassa, eikä keskellä sääskirisukkoa. Inkkarimiehille koko Isokurkkio on Iso ja Paha, ja koko koski ohitetaan vetämällä kanootti niemen poikki. Niinpä mekin sitten menimme tätä samaa polkua rantaa kohti. Koskelle olikin sitten matkaa. Hellesäässä, paarmojen ympäröimänä ja melontavarustuksessa alkoi tuntua nopeasti, ettei kävely olisi optimiratkaisu. Rannassa vajaan parin kilometrin kävelyn jälkeen selvisi, että suurin köngäs on kieltämättä aika vaativa. Samalla toisaalta todettiin, että ennen köngästä pääsee helposti könkäänkiertopolun päähän vasempaan rantaan. Tallustelimme jokea ylävirtaan, missä ei ollut erityisen vaativia paikkoja. Ylävirrassa niskan tuntumasta löytyi hieno hiekkaranta, johon voi rantautua ennakkotarkastamaan kosken yläosaa tarvittaessa. Autiotuvalta oli reilu puoli kilometriä kosken niskalle. Autiotuvalle päästyämme olimme melko väsyneitä ja hikisiä neljän kilometrin kävelyn jälkeen. Huomasin olevani suorastaan kärttyinen. Onneksi koski huuhtoi Känkkäränkän. Into kajakkiin pois sääskien parista oli suuri ja lähdimme melomaan kohden Isokurkkion könkäitä.

Parin kilometrin pätkä ennen isoa putousta oli hienoa isoa vettä selkeine linjoineen päävirtaa seuraillen. Palattuamme könkäälle tein päätöksen ohittaa sen maitse. Munnikurkkiossa suurin pudotus oli heti ensimmäisenä ja siihen oli helppoa saada oikea linja. Isokurkkiolla könkäälle saapumisen teknisyys tuntui epämiellyttävältä, varsinkin kun aamupäivän hikoilu oli kuluttanut voimia. Sanna ja Taavi tekivät saman valinnan, mutta Petteri päätti laskea. Vedimme ohituspolun (noin 100 m) ja valmistauduimme hurraamaan Petterille, tai keräämän kamoja virrasta. Petterin suoritus teknisellä lähestymisosuudella ei mennyt aivan putkeen. Petteri esitteli Sannalle takaluupin ja retken ainoan koskieskimon. Palkinnoksi vaikuttunut vaimo vapautti herran loppukönkään laskemisesta ja Petterikin pääsi raahaamaan kajakkiaan pienen pätkän.

Suurimman könkään alla odotti nautinnollinen koski. Alapätkän ensimmäisen könkään tarkastimme oikealta rannalta. Laskin pätkän ensimmäisenä ja jäin odottamaan muita alavirtaan. Yllätyksekseni Taavi ei huomannut minua, vaan jatkoi suoraan (ilman rannaltatarkastusta) kohti alempaa koskiporrasta. Sannakaan ei minua havainnut, mutta sattui menemään viereiseen akanvirtaan. Petteri oli minut huomannut jo ylempää. Taavia ei näkynyt ja päätimme lähteä laskemaan alaspäin. Alaosa oli mukava, isoja aaltoja ja mukavia stopparikuohuja. Ongelmia ei ollut, vaikka koski oli melko vaativa, huomattavasti vaativampi kuin esimerkiksi Pirunportti. Suosittelen rantatutustumista myös molempiin alakönkäisiin, jos olo on yhtään epävarma. Pienen hengähdyssuvannon jälkeen meitä viihdytti vielä Vähäkurkkio, joka ei ollut kyllä nimensä veroinen. Vähäkurkkio oli mukavan tekninen ja isot aallot pärskivät mukavasti vettä helteessä hikoilleiden melojien päälle. Kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin päättyivät myös Lätäsenon kosket. Tiukan aamupäiväliikunnan jälkeen (9-14) pidimme viimeisen lounastauon pienellä saarelle hiekkarannalla.

Lounaan jälkeen jäljellä oli puuduttava lättysuvanto Markkinaan, navakassa vastatuulessa. Suvanto oli muuhun retkeen verrattuna rauhaton. Moottoriveneitä kulki jokea silloin tällöin. Voin vain kuvitella liikenteen parhaan lohestussesongin aikoihin heinä-elokuun vaihteessa. Puolessa väliä suvantoa, pienessä virtapaikassa, tapasimme reippaat kanoottimelojat, jotka olivat matkalla jokea ylävirtaan, tavoitteena tuntematon, kuulemma. Mutka mutkalta matka eteni, varsinkaan kun emme sortuneet kalastajaseurueen matkakaljoihin. Vihdoin rekkojen ääni paljasti, että retken loppu oli lähellä. Viimein silta tuli näkyviin ja kohta neljä melojaa rantautui parkkipaikalle. Auto oli kuljetettu paikalleen ja rituaalisen virkistävän Lätäsenonaku-uinnin jälkeen aloimme pakata autoa. Viimeinenkin päivä oli pitkä. Kello oli 18.20, kun olimme rannassa. Päivällinen Karesuvannossa maistui.

OSM Käsivarressa, Päivä 4

Päivä 4. Hirvasvuopio-Saitsikoski

Yhteenveto: Lätynpaiston ja laavulaiskottelun lomassa melotaan aluksi suvantoa ja sitten koskia. Kalastaja-Tommi meinaa kuolla häpeästä lohimiesten kaatopaikkojen takia.

Matka: 16.0 km+11.9 km = 27.9 km jokea.

Aamu valkeni illasta tutulla sapluunalla. Kesä, eli tuuleton auringonpaahde ja miljoona sääskeä, oli tullut Lappiin. Aamun kruunuksi nälkäinen sopuli oli käynyt tutkinut minun ja Taavin ruokatarpeita. Pressun alla olleet leipä ja meetwursti olivat maistuneet pienen kärttyisen jyrsijän yöpalaksi. Eipä sopulille voinut vihainenkaan voinut olla. Ja ratkaisihan tämä osan liian suuresta ruokamäärästä kajakissani. Ajattelin muistaa pikkueläintä lisäyllätyksellä ja tungin loput meetwurstit sopulinkoloon. Toivottavasti tämä onnenpekka ei kuole janoon tai sepelvaltimotautiin toimieni tähden. Sopuleita näimme ja kuulimme retken aikana paljon ja suojasimme ruokamme vastedes paremmin.

Aamutoimet sujuivat ripeästi. Melontakamppeet oli ilo pukea päällensä. Joen päällä puhaltava kevyt tuuli helpotti oloa edelleen. Tiedossa oli kymppi lättymelontaa, mikä ei sääskien jälkeen jaksanut ahdistaa. Kajakista katselimme parempia leiripaikkoja. Hirvaskosken vuokrakämppä näytti olevan suvannon paraatipaikalla nivan kohdalla. Suvanto päättyi Pinniskoskeen. Sanna ja Petteri tarkastivat Pinniskosken autiotuvan, joka osoittautui tympeän oloiseksi mökiksi. Kosken niska vaikutti houkuttelevalta kalapaikalta ja uitin hetken perhoa. Pienehkö harri tarrasi perhoon, mutta laskin kalan irti kasvamaan. Jatkoimme matkaa joella, joka alkoi hiljalleen menettää upeaa erämaisuuttaan. Väli Porojärveltä Pinniskoskelle oli ollut aivan upeaa luonnoltaan, eikä muita liikkujia juuri ollut. Kalastajia näkyi tästä alavirtaan harvakseltaan. Myöhemmin paikan valtaavien lohenkalastajien jälkiä ei voinut olla huomaamatta. Kalapaikat näyttivät hyviltä, mutta edelleen pintausten puuttuminen kertoi harrien ja siikojen kesäkuilotuksesta. Olisivatko syöneet vatsansa palloiksi viime viikolla? Lounastauon pidimme Mohkkeguoikan laavulla. Laavu oli hieno. Kesäretkeilijälle laavun polttopuineen totesimme olevan paremman kuin sääskiä pitämätön autiotupa. Lounaan jälkeen päätimme pitää pidemmän tauon, koska taukopaikka oli komea. Kokosin perhovavan itsevarmana. Kalapaikat näyttivät pomminvarmoilta. Aluksi näytti lupaavalta. Näin koko retken ainoan siian tuikin, aivan heittoetäisyydellä. Tarjoilin siialle pintaperhoarsenaalini, turhaan. Toista tuikkia, saati nousua perhoon, ei koskaan tullut. Reilun 30 cm taimen räppäsi pinturiin hiukan myöhemmin, mutta pääsi jatkamaan elämäänsä kotimonttuunsa. Harreista ei näkynyt ihme kyllä jälkeäkään. Päätin palata laavulle, jossa muu seurue oli aloittanut lättymelojien mielirituaalin, eli lätynpaiston. Lätyt lisukkeineen (mm. kuivattua mustikkaa) vatsassa suuntasimme kajakit mukavalle koskiosuudelle, päämääränämme Peerakoski.

Ennen lähtöä virittelin perhovavan käyttökuntoon siten, että se oli kiinni liiveissä. Vavan karkuremmi oli kiinni aukkopeitteessä. Perhovapa ei haitannut melontaa lainkaan ja se olikin kalastusvalmiudessa aina iltaa asti. Heittelin matkalla perhoa toinen toistaan maukkaampiin paikkoihin, ilman sen kummempaa tulosta. Hiukan ennen Peerakoskea ukkonen alkoi jyrähdellä kaukaisuudessa ja alkoi sataa, välillä rankastikin. Sade jatkui koko Peerakosken ajan. Itse Peerakoskessa oli mukavan suuria aaltoja. Ainakin yksi aalloista näytti ihanan surffattavalta. Perhovapa tanassa surffaus jäi tältä erää kuitenkin tekemättä. Sateen takia päätimme jatkaa matkaa aurinkoista keliä kohden. Taktiikka toimi ja aurinko alkoi paistaa Saitsikoskella, jonka alaosaan päätimme leiriytyä.

Leiripaikkamme olikin hieno. Pykäsimme sääskenkarkotusnuotion rantakivikkoon ja teltat rantapenkan päälle. Rantapenkan päälle nousu laski tunnelmaa. Kangas oli täynnä toinen toistaan törkeämpiä kalastajien leiripaikkoja. Rikottuja pulloja ja repaleisia pressuja oli siellä täällä. Keskellä kangasta oli suoranainen kaatopaikka, muutaman neliön ala roskia, suoranainen ympäristörikos. Lasken itseni kalastajaksi (toki melojaksikin) ja tunsin suurta häpeää. Jos kajakeissamme olisi ollut tilaa olisimme varmaan keränneet roskat ja vieneet ne takaisin maalikyliin. Pieni tunteita tasoittava kalastussessio tuotti vesiperän, mikä ei enää jaksanut yllättää. Lähirantaan saapunut kolmen hengen kalastajaseurue piiskasi Sietkasullojen alueen nivoja koko illan ja näytti saavan saaliiksi ainakin yhden hyvänkokoisen kalan keskeltä jokea, minne ilman kahluuhousuja ei ole mitään asiaa. Seuraavalle reissulle kahluuhousut mahtuvat kajakkiini. Klassinen retki-illallinen perunamuusi-nötkötti valkosipulien ja sipulien kera (luonnollisesti punaviinin keralla) alkoi mukavasti väsyttää. Menimme yöpuulle ajoissa, kun ukkonen alkoi jyrähdellä lähistöllä. Hanat aukesivat sopivasti juuri nukkumaanmenon aikaan. Vettä tuli kuuroissa koko iltayön ajan.

OSM Käsivarressa, Päivä 3

Päivä 3. Ruununvuopio-Hirvasvuopio

Yhteenveto: Retkikunta vetäisee pisimmän päivänsä puolittaen Lätäksen keskiosan suvanto-osuuden. Tenomuotka ja Munnikurkkio päräytetään alas hymy korvissa. Leirissä opitaan, mitä sääskinen paikka oikeasti tarkoittaa.

Matka: 17.0 km+15.1 km = 32.1 km jokea.

Aamu oli viileä ja tuulinen ja leiripaikkamme kumpareen päällä ei tuntunut enää hyvältä ajatukselta. Vuorokauden kuluttua tästä mielemme oli muuttunut dramaattisesti. jokainen olisi vaihtanut kuuman, hikisen ja sääskien täyttämän Hirvasvuopion tämän Ruununvuopion aamun pieniin vilunväreihin. Aamun melonnat aloitettiin eilen kalastetulla kivisellä koskella. Kosken jälkeen nivat lämmittivät lihakset ennen päivän ensimmäistä kohokohtaa, Tenomuotkan koskea.

Tenomuotkan koski oli hieno kajakkikoski. Isot kivet tekivät siitä yhden reissun vaativimmista. Lisäksi koskea oli oikeastaan mahdoton ennakkotarkastaa sen pituuden takia. Kosken kivet olivat melko korkealla ja ne piti kovassa virrassa oikeasti kiertää. Myöhemmin Lätäsenolla vettä oli enemmän ja melkein kaikki kivet pystyi laskemaan yli huoletta. Norjan puolen tuntumassa olleen saaren kohdalla muu porukka eksyi optimilinjasta, joka kulki lähellä oikeaa rantaa, sisäkurvissa. Ulkokurvi vei melkein Norjaan ja kivikkoon. Kivikko-osuuden jälkeen tuli mm. mukava S-mutka. Ässämutkan jälkeen suoran päässä alkoi häämöttää Pirunportin kalliomuodostelma. Vatsan jännitysnipistely oli kuitenkin aivan turhaa. Kalliomuodostelman visuaalinen ilme oli hienointa Pirunportissa. Nettikeskusteluihin yms. nähden itse koski oli jopa lievä pettymys koskenlaskijan silmissä. Laskulinja oli helppo ja aallot (tai siis ala-aalto) eivät olleet mitenkään erityisen suuria. Kosken olisi aivan mainiosti voitu laskea ilman etukäteistarkastelua; Isokurkkiolla laskimme siten pahempiakin paikkoja. Koskiosuus jatkui Pirunportilta miellyttävänä. Rännimäisen koskiosuuden jälkeen saavuimme saarten rikkomaan niva-alueeseen. Hankalinta tällä osuudella oli löytää vettä tarpeeksi kajakin alle. Itselleni saarijakso teki vaikutuksen potentiaalisena kalapaikkana. Alue oli kuin tehty perhokalastajalle. Kalastettavaa monipuolista aluetta olisi vaikkapa viikon erillisretkeen.

Vauhdikkaan Porokosken (myös nimellä Suukoski) jälkeen saavuimme Rommaenon suuhun ja myös Poroenon päätepisteeseen. Meloimme pyynnöstäni Rommaenoa ylöspäin sen ensimmäisen kosken alle Ahkkajohkasuuhun. Paikka on itselleni tärkeä, koska olin käynyt paikalla noin 25 vuotta sitten eräällä aivan ensimmäisistä Käsivarren retkistäni. Retkestä muistan sen, että melkein koko ajan satoi ja että sääskiä oli koko ajan paljon. Ja tietysti sen, että isä joutui kantamaan minua Ahkajohkan ja Rommaenon ylityksissä.

Lounastimme vanhalla telttapaikallamme. Ihme ja kumma, nuotiopaikkakin oli siinä, mihin olimme sen 25 vuotta sitten jättäneet. Nostalgiamielessä päätin kalastella hetken. Toisella heitolla Lotto kuitenkin sukelsi Rommaenon kiven väliin, lopullisesti. Päätin, että tällä kertaa Romman taimenet saavat minulta rauhan. Palasin leiriin kärttämään makkaraa Sannalta ja Petteriltä nuotiolla kärvennettäväksi.

Nostalgialounaan jälkeen jatkoimme kohti Munnikurkkiota. Rommaenon suulla hämmästelimme jokien värieroa. Lätäsenon vesi on vihertävän kirkasta. Rommaenon suon humuksen värjäämää, toki juotavan puhdasta. Ennen Munnikurkkiota meloimme vielä Isohietan väärälle puolelle. Tiedoksi ilmoitettakoon, että tässä hiekkasaareksi karttaan merkityssä saaressa kasvaa myös puita. Munnikurkkion yläpuolella rantauduimme lopetetun rajavartioston saunan rantaan. Rantapenkalle päästyämme hämmästelimme aution rajavartioston rakennuksia. Rivitalohuoneistot eivät jotenkin istuneet maisemaan. Lisäksi ne alkoivat olla jo melko huonokuntoisia. Mietimme, eikö näitä voisi joku purkaa? Viimeksi täällä käydessäni rajavartiosto oli käytössä ja ystävällinen vartija kutsui meidät kahville sisään vartiostoon.

Hämmästelyn jälkeen tallustelimme kosken kallioille hämmästelemään laskulinjoja. Rannalla selvisi nopeasti, että kosken voi laskea melko turvallisesti useaa eri linjaa. Petteri, ja minä samaa reittiä perässä, laskimme joen keskeltä isoimman möyhyn läpi. Me molemmat esitimme yleisölle minitupeloinnit. Tämän takia Taavi laski hienostuneemman oikeanpuoleisen laskulinjan ja vieläpä puhtaasti. Sanna päätti laskea saman linjan kuin Taavi, mutta erehtyi menemään ensimmäisen stopparin turhan reunasta. Seurauksena oli jo muilta tuttu minitupelointi. Kaatumien ei ollut lähellä kellään laskijoista. Alun könkäiden jälkeenkin koski oli varsin mukavaa. Välisuvanto haisi kalapaikalta. Alakoskesta nautimme täysillä, koska tiesimme. että sen jälkeen meitä odottaisi mukava noin 20 km suvanto. Päätimme puolittaa suvannon, vaikka iltapäivä oli jo pitkällä. Yhdelle päivälle suvannossa olisi ollut liikaa koskimelojan psyykelle. Suvanto oli hiljainen. Tuikkien puuttuminen oli suorastaan hämmästyttävää. Osoittautui, että kalat olivat menneet syömälakkoon. Syömälakon syynä saattoi olla äkkiä lämmennyt vesi, kuun asento, korkeapaine, matalapaine tai jokin muu tai joidenkin muiden asioiden kombinaatio.

Suvannon alkupäässä Toriseno laski Lätäsenoon. Mietimme joen suulla olevan riippusillan tarkoitusta. Tuntui selvältä, ettei sitä turisteja varten oltu tehty. Ehkäpä se on tehty alun perin rajamiehille työhönmenon helpottumiseksi. Päivän melontamatka alkoi olla yli 30 km, kun aloimme etsiä yöpaikkaa. Päätimme tutustua Hirvasvuopion autiotupaan. Tämä osoittautui virheeksi. Autiotupa oli suon keskellä, ilman kunnollista vesipaikkaa. Lisäksi sääsket olivat vallanneet pihan lisäksi itse tuvan. Ainoa paikka missä oli miellyttävää ja vähäsääskistä oli pihanperän puucee, mihin emme toki olisi mahtuneet leiriytymään. Kajakkien purku ja kamojen kuivamaan laitto sujuivat ennätysnopeasti sääskipilvessä ja paahtavassa tuulettomassa auringonpaisteessa. Huippuhetki oli pulahdus uimaan rannassa, joka virkisti ainakin viideksi minuutiksi. Ruuan laiton ja itse ruokailun inhimillistämiseksi karkotimme sääskiä autiotuvasta pienillä tulilla kamiinassa, jonka hormista arvelimme inisijäarmeijan vyöryvän sisään. Lopputuloksena tuvassa oli varmaan 50 astetta lämmintä, mutta ei juuri sääskiä. Jotain ulkona odottaneesta sääskipilvestä kertoo, että tämä olotila koettiin aivan siedettäväksi. Kalastusrupeamaa kukaan ei edes harkinnut, vaan päivällisen jälkeen seurue painui ilolla telttaan, ripeästi ja juoksuaskelin. Teltta oli sääskettömänä viileydessään kuin paratiisi. Telttapaikka olikin retken parhaita.

OSM Käsivarressa, Päivä 2

Päivä 2. Poroenoa Ruununvuopioon

Yhteenveto: Retkikunta lusmuilee Poroenolla tiukan Valtijokipäivän jälkeen. Tauoilla sivellään punoittaviin naamoihin aurinkovoidetta ja Bepanthenia.

Matka: 21.3 km jokea. Koko ajan virtaus hyvä

Aamu valkeni poutaisena ja lähdimme valumaan Valtijokea Porojärveä kohti. Päätimme ottaa päivän rauhallisesti, sillä eilinen painoi kaikkien jäsenissä. Ohitimme Valtijoen viimeisillä metreillä pari kanootilla liikkuvaa kalamiestä, joilla oli sama tavoite, Markkina, kuin meilläkin. Aikaa matkaan he olivat varanneet kuitenkin kaksi viikkoa. Herrat pitivät leiriään aivan upean kalapaikan edustalla. Porojärvelle saavuttuamme suuntasimme Kekkosen kämpälle kulttuuri- ja hygieniavierailulle. Helpotus elämään tuli monelle, koska vuokrakämpän kalamiehet olivat jättäneet käymälänsä ystävällisesti auki.

Porojärven päässä Poroenon luusuassa virittelimme kalastusvälineitä kajakkikalastukseen. Homma ei lähtenyt sujumaan ja Petteri sai vaappunsa kiinni aukkopeitteeseensä. Päätimme keskittyä melontaan ja koskista nauttimiseen. Yläosan kosket (ennen Rabatjavria) olivat mukavia ja leppoisia. Vettä oli niukasti, mutta juuri riittävästi. Ennen Poroharjun lävistystä joki rauhoittui mukavasti virtaavaksi suvannoksi pienine koskineen. Suvantomelonta maistui edelleen eilisen kivikkokoskimelonnan jälkeen. Poroharjulla pidimme pitkän makkaranpaisto-lounastauon. Tulvan mukana tulleet ruoho ja kepakot paloivat kuumasti. Lounaan jälkeen oikaisimme selkämme Poroharjun päällä jokipanoraamaa ihastellen.

Lounaan jälkeen joki lipui vielä hetken Poroharjun viertä. Kun joki ja harju sitten viimein erkanivat, joki alkoi esitellä toinen toistaan upeampia kalastuspaikkoja. Hienoja kalapaikkoja olikin sitten aina Ruununvuopioon asti. Kalastaa emme kuitenkaan malttaneet ennen leiripaikkaamme. Alueen suurimmalle koskelle, Runkkakoskelle saavuimme ripeästi. Tarkastimme kosken ylä- ja keskiosan ja valitsimme laskulinjamme tarkasti isojen kivien ja kallioiden välistä. Kosken loppuosan tulkitsimme rannalta ”suoraviivaiseksi”, emmekä ”jaksaneet” tepastella sitä katsomaan. Kajakista selvisi, että juuri loppuosassa olivat suurimmat aallot ja kiventausstopparit. Koski oli mielestämme luokkaa III. Isommalla vedellä koski on todennäköisesti helpompi ja epäilemättä vielä mukavampi, kun kiviä ei tarvitse kierrellä. No, Taifuunit eivät pikkustoppareista juuri välittäneet ja kaikkien osalta koski meni hienosti ja entisestään kasvatti luottamustamme kajakkeihimme. Paras laskutekniikka näillä paateilla on mennä aina keula alavirtaan ja epävarmassa tilanteessa meloa lisää vauhtia. Helppoa, eikö totta?

Runkkakosken jälkeen joki rauhoittui pikkukoskiksi ja viimein rauhallisesti virtaavaksi Ruununvuopion saarialueeksi. Päivä ei ollut vielä pitkällä, mutta eilisen tiukan päivän jälkeen päätimme leiriytyä Ruununvuopioon, aivan Norjan rajan tuntumaan. Veimme leirin aivan kukkulan huipulle, josta tuuli puhalsi hyttyset pois häiritsemästä rauhaamme. Leirin pystytyksen jälkeen joukkomme jalkautui kalalle lähikoskelle. Koski osoittautui kiviseksi ja vuolaaksi. Eräs nettisivu kuvasi koskea ”hankalaksi kalastettavaksi”. Sitä se olikin, erityisesti kun kellään ei ollut mukanaan kahluuhousuja. Kalat olivat jonkin verran aktiivisia, toisin kuin seuraavina päivinä. Maukkaasta rantapoterosta vihreään Klinkhåmer-perhoon nousi aamupalagraavikalaksi harri ja taimen. Lisäksi muutama alamittainen kävi imeskelemässä pintaperhojani. Taavillakin oli harri kiinni Lotto-lipassaan. Kala kuitenkin karkasi rantakivillä. Uistinkalastukseen matala, kivinen ja kovavirtainen koski oli eittämättä kimurantti. Nälkä ja hyttyset yllättivät kalastajat. Illalliseksi kokit tarjosivat hernekeittoa savukyljellä ja sinapilla terästettynä kepardin ja kossun kera. Unikävelyllä käväisimme Norjassa.